Tää viikko on aika lailla ollu vähän niinku huonoa komediaa tai joku testailee miun huumorintajua.

On tuntunnu, että lähes joku ilmansuunnasta tullunna vaan jotain negatiivista, henkisesti koettelevaa ja vaikeaa asiaa joihin sit ei oo voinu reagoida ilolla ja innokkuudella.  No oompas päässy testaamaan taas kerran Life Coachin opetuksia ja neuvoja. Miten mie selviän asioista, mikä on oikeasti tärkeää ja mihin miun kannattaa keskittyä.

Onhan se kiva, että tulee uusia asioita eteen ja pääsee kokeilemaan miten joku homma toimii, mutta jos mennään ihan silmät kiinni mettään, ni en tiä onko sekään nyt hyvä juttu. Tällä viikolla oon joutunu miettimään itteni kanssa, mikä tänkin jutun, elämäntapamuutoksen, syvin olemus miun kohdalla on. Miulle se on edustanut muutosta aiempaan, saada hyviä tuloksia, itsevarmuutta, terveyttä, onnellisuutta ja ennen kaikkea pysyvyyttä. Oon saanu siihen ihan mielettömästi apukeinoja tän projektin edetessä  (suurimmat kiitokset kuuluu Verden henkilökunnalle ja muille EU-likoille) , ilman tätä  projektsuunia  en olis tässä vaan varmasti makaamassa kotisohvalla sipsipussin ja perhepitsan kanssa miettien, mikä on vikana. Oon saanu huimia onnistumistunteita, niin fyysesesti kuin psyykkisestikin konkreettisia tuloksia sekä muutoksia, oon löytäny uudelleen sen liikunnan ilon eikä enää tarttee suorittaa saadakseen hyväksyntää itseltään tai muilta. Mie haluan, että saan aikaan pysyvää hyvää oloa ja se saavutetaan pikkuhiljaa, ajan kanssa, oikeesti asioita miettimällä, sisäistämällä ja myös tietysti kovalla työllä.

Tää juttu on meille kaikille EU-likoille ollu varmasti myös omalla tavallaan  enempi ja vähempi raskasta. Meille asetetaan  päätavoitteet, jokainen pyrkii niihin omalla tahdilla. Jokainen etenee omalla tasollaan ja silti me ollaan tiimi, samassa veneessä kohti periaatteessa samaa tavoitetta; hyvää elämää. Ollaan panostettu tähän verta hikeä ja kyyneleitä. Hymyssä suin, välillä vähän irvistäenkin. Me kaikki tehdään upeaa työtä, mutta yks on vaan kisan voittaja. Niin periaatteessa! Miusta me ollaan kaikki jo voittajia jo nyt. Ollaan päästy mukaan tähän upeaan kisaan, se että mitä se yksi sitten voittaa- en tiedä sitä itsekkään! Jokainen meistä varmasti haluaa voittaa tän kisan, sehän on selvä. Siksihän tähän mukaan myös lähde ttiin . Jokaisella meillä on ollu yhtä lailla mahdollisuus pärjätä, muuttaa elämäänsä. Tämä kisa ei ole suurin pudottaja, tässä eivät vain kilojen karistaminen määrittele kuka on paras ja kuka ei.  Se formaatti on ihan eri moodilla, sillä ei ole mitään tekemistä elämätapamuutoksen kanssa, vaan nopean, epäterveellisenkin painonpudotuksen tavoite. Ja mitä näille ihmisille yleensä käy, huonossa lykyssä rikkovat itsensä ja saavat vielä kilot takaisin, korkojenkin kera kun ei olla opittu mitään, miksi näin käy. Ja sitä minä en halua! Se latu on miun kohdallakin kuljettu jo pariinkin otteeseen, sen kirjan sivut on tuttuakin tutummat ja tiedän miten se kauhukertomus päättyy. Miksi minun pitäisi olla siinä kelkassa mukana uudelleen?

Urheilurintamallakin on koeteltu, pääasiassa ratsastuksen puolella. Taas kerran sain kokea, miksi ihmeessä en ollutkaan vain kouluratsastaja- se on niin tuomarilaji, että oksat pois. Jos pärstä tai hevosen väri ei tuomaria miellytä, niin se näkyy. Jos oikeesti ratsukko menee hyvin, mutta edustaa väärää seuraa se näkyy. Jos radalla on omia oppilaista ja joku ulkopuolinen se näkyy. Päädyin pienen oikeusmurhan kohteeksi, mutta barrikaadeille noustiin. Minähän puolustan linnakettani viimeiseen asti- se on satavarma.

No Alea iacta est ja häntä pystyyn vaikka hakaneulalla. Jos oon kisaan lähteny, ni kisassa ollaan- se on ihan saletti. Mitä enemmän minuu ahtaa nurkkaan, sitä vaikeemman vastustajan miusta saa. Ja se on varma, että työtä oon tehny, ihan törkeesti ja jos se siitä riippuu, ni lisätään sitten pökköä pesään. Lisää tuulta purjeisiin!

Vaikka koko viikkoa on selvästi yrittäny erinäiset vastoinkäymiset pilata, niin aina löytää positiivistakin; mies, ystävät, liikunta, kevät… Hieronta teki mannaa jumissa oleville lihaksille, ratsastusvalmentaja kehui työpanosta ja sanoi, että ollaan kova kuu kauden radoilla, miehen kanssa saatiin vietettyä paljon yhteistä aikaa, koiruus sai pari mageeta kaulapantaa, on iästään huolimatta niin pirteä ja kutsu työkaverin häihin, kaasoksi ilmaantui. (Sinne siis nyt konkreettinen tavoite sen miun violetin halterneckmekon kanssa!!) Ai niin, monelta saralta on tullut kommentteja laihtumisesta. Eivät meinanneet tunnistaa kisakansliassa ja uudet ratsastushousutkin joutuu hankkimaan, kun persuuksista lököttävät. Oon vaan ollu tyytyväinen, kiitellyt ja sanonu, että hyvä ko homma toimii (koirat haukkuu, karavaani kulkee!).

Ah, tulkoon nyt aurinko, kevät ja ensi viikko. Mukanaan ystävät ja treenireissu Niinisalon metsiin, kauden ensimmäisiin kenttäratsastustreeneihin. Siellä saa aina satamäärin hyvää mieltä, onnistumisia sekä iloa.

Ettepäin sano mummo hangessa!