Mistä äitini aina tiesi sen, vaikken olisi kokeesta maininnutkaan? Siitä, että huoneeni yli pyyhkäisi sisustushurrikaani. Usein koepäivää edeltävänä iltana huoneeni järjestys muuttui, tekstiilit vaihtuivat ja seinät täyttyivät lehtien mainoskuvilla, julisteilla, valokuvilla, Tiimarin askartelumateriaaleilla, muovilautasilla ja vaikka millä muulla (jossain välissä huoneen tapeteista ei näkynyt pientä pilkahdustakaan. Huh.).

Sama jatkui myös ammattikorkeakoulussa opiskellessa. Mies saattoi tulla iltavuorosta kotiin todetakseen, että koko pienen yksiön ilme on vaihtunut. Koe huomenna?, hän saattoi kysyä.

Nykyisin en valitettavasti(?) sisusta samalla tarmolla ja sisustusideoiden luovuuskin on karissut iän mukana. Välillä ollaan kyllä naureskeltu sille vimmalle, millä aikoinani pistin huoneeni tai kotimme sisustuksen uusiksi. “Voi kun tulisi sellainen inspiraatiopuuska nyt, niin saataisiin tätä kotia edes vähän valmiimmaksi”, olen tuuminut.

No, nyt se puuska on täällä. Viimeiset kaksi päivää olen vimmaisesti heitellyt sisustusideoita miehelleni, surffaillut nettikaupoissa (vuodelepopotilaan pelastus! Kunhan joku muu hakee ne paketit..), plärännyt sisustuslehtiä ja kahlannut blogeja. Ja kärsinyt, koska en pääse toteuttamaan visioitani. Kun mies hoitaa lapsen, kotityöt ja ruoan sekä yrittää aloitella leikkimökkiprojektia JA ladata voimia tulevaa varten, en kehtaa puolen minuutin välein pyytää häntä siirtämään pöytää paikasta A paikkaan B, silittämään verhoja ja hakemaan varastosta huonekaluja. Olen yrittänyt rauhoittua ja hiljentää pääni sisällä olevan ideamyllyn, mutta ei auta. Kokeilin jopa meditaatiota, mutta ei onnistunut. Pääni sisällä käy kuhina. Nyt olen kieltänyt itseltäni sisustuslehdet, -kaupat  ja -blogit, mutta aina välillä surffaan kuitenkin vahingossa jollekin sivustolle.

Sain tästä sisustuspuuskasta ahaa-elämyksen. Olen nimittäin aina ihmetellyt, mistä koetta ennen iskenyt sisustusvimma johtui. (Ja vimma se todella oli. Sisustamista ei pystynyt lopettamaan ennen kuin sisustuksen oli tehnyt valmiiksi, aivan sama miten paljon väsytti.) Nyt tajuan syyn: kokeen lähestyessä vietin aina muutamia iltoja koekirjan parissa istuen, ilman liikuntaa. Ja ilmeisesti kun istun/makaan pari päivää, kaikki se latautunut energia iskee sisustuskärpäsen muodossa. Ei todellakaan mikään maailmaa mullistava ahaa-elämys, mutta sainpahan itselleni selityksen tähän ilmiöön. Ja aion jatkossa käyttää tietoa hyväkseni. Jos joku huone kaipaa sisustamista ja inspiraatiota ei löydy, istun pari päivää tekemättä mitään  ja BOOM!, inspiraatio iskee. Kyllä kyllä, helpostihan tämä onnistuu sitten myös kahden lapsen kanssa.. Eikö? ;D

Karkkia tekee muuten mieli koko ajan! Karkinhimo ei kuitenkaan ole sitä oikeaa, nytonpakkosaadakarkkia-laatuista himoa vaan pikemminkin kuiskaus jossain takaraivossa:  käytä tilanne hyväksesi, vaadi karkkia. Osittain karkinhimo johtuu siitä, etten ole syönyt tarpeeksi – kokeilkaapa itse vain maata sohvalla ja syödä silti täysipainoisesti! Ei ole helppoa. Osittain karkinhimo saattaa olla lohtu-/korvikesyömistä, siis toivon karkkipussista viihdykettä, seuraa ja lohtua. Mutta suurin karkinhimon syypää taitaa olla se, että vuodelepo on täydellinen tekosyy syödä karkkia. Siis vanhan minäni mielestä. Onneksi makean syöntiin houkutteleva ääni on kuitenkin yllättävän hiljainen ja sen päälle puhuu järjen ääni: “Turha syödä tyhjiä kaloreita sokerin muodossa, niistä ei ole hyötyä sinulle eikä vauvalle. Syö proteiinia ja kasviksia, makeanhimoon marjoja ja hedelmiä. Vähäisen aktiivisuuden vuoksi energiansaantiakin voi vähän pienentää, joten kannattaa karsia hiilihydraatteja.”

Eilisen elin suunnilleen lounaalla ja riisikekseillä ja illalla soitin salilta palaavalle miehelleni HaeKarkkia-puhelun. Tänään olen keskittynyt syömään tasapainoisemmin (no, päivälliseksi oli pizzaa, mutta sentään itsetehtyä ja melko terveellinen versio) ja kappas, makeanhimo on jo pienentynyt. Kummallista, kuinka nykyisin on oikeasti motivaatiota syödä terveellisesti! Todella kummallista, mutta myös todella mahtavaa. Tähän elämäntapamuutokseen on kulunut tosi kauan ja vieläkään elintavat eivät ole “tarpeeksi terveelliset”, siis omalla mittapuullani, mutta on hienoa nähdä tuloksia – toivottavasti pysyviä.

Elämä uusiksi -kisan finalistit ovat nyt selvillä.

Elämä uusiksi 2013 -kisan ensimmäisestä karsinnasta jatkoon selvisivät kauhajokelainen maatalousyrittäjä Miia Lehtola, 38, helsinkiläinen lähihoitaja Maija Englund, 30, ja oriveteläinen koulutusalajohtaja Sari Simontaival, 45. Jatkopaikkaan vaikuttivat sekä lukijaäänet että se, miten hyvin kilpailijat olivat edenneet kohti henkilökohtaista tavoitettaan. Suuret onnittelut kovalle kolmikolle! Heidän kuulumisistaan voi lukea jälleen 16. elokuuta ilmestyvästä Kg-lehdestä sekä heidän omista blogeistaan.

Kisasta karsiutuivat Suvi Kumpulainen, 28, sekä Satu Sirviö, 23, jotka antoivat kovan vastuksen viime metreille saakka. Hienosta loppukiristä ja hyvistä tuloksista huolimatta jatkopaikka jäi tällä kertaa saavuttamatta. Kg:n toimitus toivottaa tsemppiä jatkoon!

Elämä uusiksi 2013 on Kg:n järjestämä kisa, jonka osallistujat kilpailevat sekä itseään että toisiaan vastaan tavoitteenaan hyvä olo, parempi kunto ja keventynyt olemus. Koko kisan voittaja julkistetaan lokakuussa I love me -messuilla Helsingin messukeskuksessa. Tervetuloa Kg:n messuosastolle tapaamaan kilpailijoita!

Itseinho ja vähättely eivät edistä elämänmuutosta.

Olen viimeisen vuoden ajan kuunnellut terveyteen erikoistuneen psykologian tohtori Kelly McGonigalin audiokurssia The Neuroscience of Change – Personal Transformation Based on Mindfulness and Self-Compassion.

McGonigal yhdistää kurssissaan tieteen ja itämaisen viisauden. Kurssi sisältää osittain tuttuja mindfulness- ja meditointiharjoituksia loogisena kokonaisuutena. Olen huomannut palaavani aina uudelleen ja uudelleen näiden äänitteiden pariin.

McGonigalin mukaan meillä on kahdet aivot: toiset ovat tapoihin juuttuneet automaattivaihteella toimivat aivot, jotka keskittyvät lyhytaikaiseen mielihyvään ja ratkaisuihin. Toiset aivomme ovat sitoutuneet pitkäkestoisempiin tavoitteisiimme, kuten pyrkimykseen syödä terveellisemmin ja edistää omaa mielenrauhaa. Nämä aivomme toimivat toisiaan vastaan esimerkiksi silloin, kun olemme stressaantuneet. Lyhytaikaisen mielihyvän aivomme poikkeavat hampurilaisbaariin paluumatkalla töistä, ja ennen kuin toiset aivomme ehtivät edes tajuta asiaa, olemme jo tilanneet hamppariaterian jälkiruokapirtelöineen.

McGonigal aloittaa kurssin kysymällä: “Mikä on tärkein tavoitteesi, ja miksi se on niin tärkeä?”  Tähän meidän useimpien on helppo vastata. Seuraava kysymys onkin sitten jo vaikeampi: “Miten pystyt ylittämään ne vaikeudet, jotka ovat tavoitteeseesi pääsyn tiellä?”

Erityisesti minua on viehättänyt McGonigalin Muutoksen ensimmäinen sääntö: “Se tapahtuu jo koko ajan.” Meidän koko kehomme on jatkuvassa muutoksen tilassa, solumme uudistuvat joka hetki. Kyse on hyppäämisestä mukaan muutosprosessiin.

Itseinho, sisäinen läskipuhe ja oman arvon vähättely ja halveksunta eivät koskaan ole otollinen lähtökohta elämänmuutokselle. Meidän pitää ensin opetella ymmärtämään itseämme ja tuntemaan itseämme kohtaan myötätuntoa. Sen jälkeen löydämme sisäisen ryhdin sanoa ei kiitos. Koska olemme sen arvoisia.

Tätä tarkoitin kirjoittaessani, jo kauan ennen kuin tutustuin McGonigalin ajatuksiin, kirjassani Maanantaisoturin dieetti loppusanoiksi: “Olet ainoa yksilö laatuasi, joten kohtele itseäsi arvosi mukaan – ja rakasta itsesi ja kehosi terveeksi!”

Tiistainen äänestyksen päättymisen odottaminen oli hermoja raastavaa… Ajankohtaiset tulokset kun näkyivät netissä, niitä piti monta kertaa päivässä käydä katsomassa. Tilanteet muuttuivat koko ajan, ja viimeinen viikko erityisesti oli tulvillaan jännitystä. Mikään ei siis ollut varmaa. Vielä nukkumaan mennessä tiistaina – viimeisen myöhäisen äänestystulosten tarkastamisen jälkeen – olin sillä mielellä, että putoan kisasta. Tämä oli nyt tässä.

Siksi Kg-lehden Annan keskiviikkoaamuna soittama uutinen jatkoonpääsystä olikin erityisen iloinen uutinen; olen jatkossa kera Maijan ja Sarin (Onnea vielä tytöt ja tsemppiä!). Äänestysprosenttien lisäksi vaikuttivat omiin tavoitteisiin pääseminen, joka minulla on mennyt tässä projektin aikana aika hyvin. Olen niin iloinen ja tästä sai taas aimo annoksen intoa jatkaa.

Isosiskoltani saatu Top3-kimppu

Toki mieltä painaa ja kovasti harmittaa se, että Satu ja Suvi joutuivat jäämään pois. Toivon koko sydämestäni, että he tahoillaan jatkavat hyvin alkanutta matkaa ja onnistuvat uudessa elämässään.

Top3-huumassa en saanut liidellä kovin pitkään, sillä torstaina koittivat pt Heidin pitämät kuntotestit. Puoli vuotta oli kulunut joulukuussa tehdyistä ensimmäisistä testeistä, ja nyt katsottaisiin, missä mennään ja mihin rahkeet tällä hetkellä riittävät. Menihän ne ok, vaikka paljon on vielä varaa parantaakin. Kaikki osa-alueet paranivat. Kuntoni nousi Alle keskiarvon (below average) –tasosta Keskiarvo (average) –tason ihan ylärajoille. Myös kyykyt, vatsat ja kädet paranivat. Selkä oli minulla nyt parhaimmassa tasossa. Lankkupidossa, jossa jaksoin joulukuussa olla 58 sekuntia, pysyin nyt 1min 19s (aika kyllä tuntui siinä lopputärinässä paremminkin 3 minuutilta!). Paranihan tuokin vähän, mutta vielä on matkaa tavoitteeseen eli 2 minuuttia lankkupidossa… Huh!

Perjantaina oli Kg-lehden kuvauspäivä sporttiteemalla. Urheiluvaatteissa otettiin tällä kertaa myös yhteiskuva. Siinä olikin haastetta: saada tiukka kisailme kolmen naisen kesken, kun koko ajan vain nauratti. Koko projektin kaikki kuvaushetket Helsingissä ovat itselleni olleet pelkkää elämystä ja mukavaa vaihtelua arkeen, että en kyllä tässä kisan loppupuoliskollakaan saa itselleni mitään totista kilpailuhenkeä päälle. Teen edelleen parhaani, kuuntelen kehoani ja nautin kaikesta.

Viikonloppu olikin sitten täynnä pelkkää jalkkista. Paikkakunnallamme oli jalkapallon Kauhajoki Cup, jossa myös keskimmäisen poikani joukkue pelasi. Lauantai ja sunnuntai kuluivat siis kentän laidalla kannustamassa ja huoltamassa, ja kävin minä siinä välissä tekemässä yhden 7 h kökkävuoronkin (lue: talkootyövuoron).

Viikko oli aikamoista hurlumheitä, eikä liikuntaa tullut niin paljon kuin olisi suotavaa. Näin nyt kuitenkin mentiin – turha sitä enää on murehtia. Tuleva viikko pitää toivottavasti sisällään suppeammin sadetta, laveammin liikuntaa, aitoa asennetta, tuhtia tsemppiä, mahdottomasti motivaatiota ja aurinkoista askellusta sekä iloista ilmettä! Tulkoon Sinullekin kiva viikko!

Ps. Käytiinhän me koko perheen voimin tiistaina perinteisellä kesäreissulla Powerpark –huvipuistossa Alahärmässä. Siellä vietetään aina päivä pelkästään lasten toivomusten mukaan, eli koko pitkä päivä hurvitellaan hulvattomissa huvipuistolaitteissa. Jos matkailet joskus Etelä-Pohjanmaalla, suosittelen lämpimästi vierailua Powerparkissa; paikka on siisti ja puhdas – upean hieno!

VIIKON 24 LIIKUNNAT:

Ma:  lenkki 1h 8min hölkkää 8,5 km, kahvakuula 10min

Ti:    lepo

Ke:   lepo

To:   Fressissä kuntotestit 30min, hölkkä 30min juoksumatolla

Pe:   lepo

La:   kävely 1h

Su:  lepo

Töissä oli kokopäivän askel kevyt ja mieli korkealla. Monet onnitteluhalaukset sain!

On viikkoon mahtunut urheiluakin enemmän kuin moneen viikkoon. Maanantain aloitin lenkillä ennen töihin menoa. Se kyllä piristi koko päivää.

Tiistaina menin aamuvuoron jälkeen tekemään salitreenin. Lisäsin vaakaprässiin painoja. Nyt nostan sen verran kuin alussa painoin eli 85kg. Sitä tehdessä mietin et oonpa ollu painava Salitreenin jälkeen menin ottamaan viimiset mehut irti poltteeseen. Vaikka se on vaan sen 30min, se on täyttä tykitystä. Ihan mahtava tunti. Käykää kokeilemassa!

Keskiviikkona tuntui lihaksissa edellisen päivän treeni. Ihan erilaisella innolla tein hyvien uutisten jälkeen. Illalla kävin vielä reippaalla kävelylenkillä ystävän kanssa.

Torstaina olikin vuorossa pt-treenit. Tanjaa odotellessa tuskailin respan Heinille, et toivottavasti ei tule jalkapäivä, kun on valmiiksi kipeinä. Noh Tanja pyyhälsi paikalle ja ilmoitti että tänään tehdää uusi ohjelma jaloille. Ou nou! Yritin et jalat on kipeinä edellisen päivän treeneistä, mut ei kuulemma haittaa.. Noh siinä sit kyykättiin ja tehtiin kirppuhyppyjä ym. Seuraavalla kerran tehdään yläkropalle ohjelma. Siis pikkuhiljaa siirryn kaksijakoiseen ohjelmaan. Toi kyllä vaihtelua uusi ohjelma. Sovittiin että teen kaikkia ohjelmia siihen asti kunnes tehdään yläkroppaohjelma.

Perjantaikin vihdoin koitti ja tuli kuvauspäivä 5. Pääsin vihdoin kampaajalle!!! Sitä hetkeä olin odottanut kovasti. Tukasta tuli pirteän kesäinen, takaa aika lyhkänen.  Tykkään kyllä Tällä kertaa kampaajana oli Miia. Kuvauksissa teemana oli jälleen sport. Siinä vedettiin sit trikoota päälle ja piukkaa paitaa. Ensin kuvattiin kaikki yksitellen ja lisäksi otettiin ryhmäkuva. Se olikin aika haastavaa, että kaikki oli tyytyväisiä kuviin. Lisäksi piti saada kuvaa kilpailu henkisyyttä.. Noh, elokuussa näätte miten onnistuimme. Kuvauksissa oli muuten vaisu tunnelma. Huomasi kyllä että Satu ja Suvi puuttui

Saatiin myös tietää että lopussakin on äänestys. Olin ihan siinä uskossa että voittaja valitaan tulosten perusteella. Mutta eikä mitä vaan äänien ja tulosten perusteella. Tulee siis taas hermoja raastava äänestys.

Illalla pesin tyynesti ihanan meikin pois ja suuntasin lenkille. En kehannu lähtee täyessä tällingissä juoksemaan. Kotona ois vaan ollu siniset vanat kasvoilla, kun meikit ois valuneet. Tekipä hyvää nollata kuvausten päälle.

Viikonloppu menikin levon kannalta tai lepo ja lepo. Lauantaina oli aamuvuoro jonka jälkeen suuntasin lapsuudenkaverin pojan 1vee synttäreille. Sunnuntaina olikin pitkä päivä töissä, mutta liikunnasta lepoa. Pyöräkin on vielä korjaamolla, tahtoo sen takas!

Oikein hyvää juhannusta, olkaahan varovaisia! Kiitos vielä kerran kaikille äänestäjille <3

Viikon liikunta:

Ma 7,5 lenkki

Ti Sali + 30min polte

Ke Sali, 5km reipas kävelylenkki

To pt-treeni

Pe 8,5km lenkki

La lepo

Su lepo

“Muumipeikko kääntyi hemulin puoleen ja sanoi pahan omantunnon vaivaamana ystävällisesti:  – Mahtaa olla ihanaa pitää kylmästä vedestä.

- Se on parasta mitä tiedän, hemuli sanoi säteillen. Se ajaa tiehensä kaikki tarpeettomat ajatukset ja mielikuvat. Usko minua; mikään ei ole niin vaarallista kuin sisässä istuminen.

- Niinko? sanoi Muumipeikko.

- Niin. Silloin saa helposti kaikenlaisia aatteita, selitti hemuli. (Alunperin kirjasta Taikatalvi)

Pään sisällä on tosiaan vilissyt kaikenlaisia ajatuksia ja aatteita. Välillä mieli on tosi positiivinen, sitten iskee alakulo. Lähinnä silloin, kun tajuan, että tämä makaaminen voi kestää viikkoja. Siis viikkoja. Huh. Heikkoja hetkiä tulee, mutta yritän kuitenkin pysyä positiivisena. Pääasia, että vauva saa kasvaa rauhassa mahassa. Sitä hoen itselleni aina kun hermoja kiristää.

Yksi usein päässä toistuva ajatus on, että en tajua sohvaperunaihmisiä! En yksinkertaisesti voi ymmärtää, miksi joku haluaa maata tai istua kaiken mahdollisen vapaa-aikansa. Eikö ihmiset huomaa, mitä sohvaperunana olo tekee? Ihmisen kroppaa ei ole tehty tällaiseen, ei mun kroppaa ainakaan ja se todellakin protestoi. Ääneni on muuttunut oudoksi ja se jumittuu johonkin matkan varrelle, koska niska-hartiaseutu on niin kireänä. Nilkkoja pumppaillessa (veritulppariski pienemmäksi, kiitos) pohkeet kramppaa samantien. Alaselkää särkee. Ja päätä. Lihaksia kihelmöi. Ruoka ei maistu yhtään. Ja kun viikko sitten raskauskiloja oli tullut yhteensä kuusi, tänä aamuna vaaka näytti tulosta +5,1 kg. Siis viikossa painoa on tippunut melkein kilo. Hei hei, lihakset. (Käyn aina vaa’alla aamulla, ilman vaatteita, joten mistään vaatevalinnoista tai juuri ennen punnitusta tehdyistä ruokamätöistä ei löydy selitystä painonlaskulle.)

Mutta. On tässä hyviäkin puolia. Yhden vuorokauden aikana ehdin katsoa kaksi elokuvaa (Precious ja Flashdance) ja vähän jalkapalloa, selailla yhden kirjan (Kun kolmesta tulee neljä, Laajasalo & Salmi), lukea toisen (Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivinen), tuhlata rahaa nettikaupoissa, rapsuttaa kissaa enemmän kuin tarpeeksi, tuijotella pilviä ja ottaa aurinkoa ikkunan läpi (terveellistä, kun saa nauttia lämmöstä muttei rusketu!), selata läpi pari lehteä ja tehdä myös työjuttuja. Perhe oli suurimman osan päivästä poissa, puutöissä ja sukulaisen synttäreillä, mutta ehdin silti lukea lapselle kirjoja ja katsoa Muumeja ja pelata Safari-peliä. Miehen kanssa ehdin pohtia vauvan nimeä ja varata koko perheelle loman keskelle talvea. Mihin kaikkeen sitä aika riittääkään, kun unohtaa puutarhatyöt, kotityöt, treenin ja kaikenlaisen arkiaktiivisuuden.

Ehkä paras asia tässä pakkolevossa on tämä: on ollut pakko opetella katsomaan tekemättömiä kotitöitä läpi sormien. Kukaan ei kuole, vaikka ikkunat ovat pesemättä ja kukkapenkissä kasvaa rikkaruohoja. Olen nimittäin viime aikoina ollut vähän “pyykkikorisyndrooman” kourissa eli en ole oikein pystynyt pysähtymään ja keskittymään esimerkiksi leikkimiseen, kun päässä on vilissyt lista kaikista tekemättömistä hommista. Ehkä siis tarvitsin tämän?

Siis, mikä boogie? No sellainen, että ei tämä makoilu maailman hauskinta ole, mutta positiivisiakin puolia löytyy. Paljon.

Loppuun on vielä pakko laittaa linkki Flashdance-elokuvan loppukohtaukseen. En osannut lisätä videota suoraan tähän, mutta klikatkaa tästä, jos ette ole nähneet sitä! Rakastan tanssielokuvia ja tanssia (vaikka tanssiessa mulla taitaa olla kaksi vasenta jalkaa), mutta jostain kumman syystä en ollut koskaan nähnyt tätä klassikkoa. Loppukohtausta katsoessa oli kyllä vaikea pysyä makuuasennossa, teki mieli nousta pystyyn ja tanssia edes ihan vähäsen. Mahtava kohtaus!

Mukavaa sunnuntaita kaikille!

Tykkään suunnitella asioita ja tekemisiä, projekteja ja reissuja. Suunnitelmieni mukaan tähän kesään piti kuulua muun muassa leikkimökkiprojekti ja paljon, paljon, paaaljon puutarhatöitä. Sekä..

Ja paljon muuta. Mutta toisin kävi. Kesään kuuluukin..

Eli täällä sitä ollaan, kotona. Pötköttelemässä sohvalla/sängyllä/vierashuoneessa/riippumatossa. Kävin eilen sairaalassa tutkimuksissa ja vauveli on jo niin alhaalla, että harjoitussupistusten ja uudelleensynnyttäjän rakenteiden vuoksi ennenaikaisen syntymän riski on olemassa. Mistään tosi vakavasta jutusta ei ole kyse, vauva on jo sen verran isokokoinen ja raskausviikkojakin kasassa jo kiitettävästi. Synnytykseen voi olla aikaa vielä viikkoja – tai sitten ei.  “Ota tosi rauhallisesti, melkein pelkkää lepoa”, oli lääkärin määräys ja aion sitä kiltisti totella. Ei nimittäin kiinnostaisi joutua sairaalaan vuodelepoon. Mutta olen tosissani joutunut pohtimaan, mitä lepo oikeastaan tarkoittaa. Normaalitilassa lepo olisi minulle sitä, etten rehki salilla (mutta voin käydä kevyesti polkemassa kuntopyörää tai crossaamassa), että istun puuhien välillä alas ja otan ehkä päiväunet. Nyt mieleni täytyy kysymyksillä: saanko istua kuinka paljon? Saanko täyttää tiskikoneen tai pyyhkiä ruokapöydän? Saanko venytellä? Harkitsin jopa kuminauhajumppaa sohvalla maaten, mutta totesin, että sitä ei kai kuitenkaan lasketa levoksi.. Mutta kun on liikkuvainen ja touhukas ihminen, on vaikea vaan maata.

Tässä tilanteessa olisi helppo valittaa. Valittaa siitä, kuinka rankkaa ja tylsää makaaminen on. Siitä, kuinka kurjaa on kun ei voi touhuta lapsen kanssa. Siitä, kuinka koko kesä menee pilalle. Siitä, kuinka kaikki asiat jää hoitamatta. Siitä, kuinka perseestä kaikki on.

Itse valitsin positiivisuuden. Isä saa nyt riehua ja rehata lapsen kanssa, minulla on kerrankin aikaa tarjota lämpöä ja läheisyyttä enemmän kuin tarpeeksi. Kesän alku on ollut ihana: kävimme maauimalassa, mökillä ja Muumimaailmassa. Loppukesän voin siis hyvillä mielin ottaa relasti ja sitä paitsi, aina tulee uusi kesä. Asiat voi hoitaa myöhemmin – tai jättää hoitamatta. Puutarhakalusteet voi maalata ensi keväänä ja kirppiskamoille on hyvin tilaa vintissä. Ja vauvan synnyttyä ei todellakaan ole aikaa lukea kirjoja ja lehtiä, selailla nettikauppoja ja viettää luppoaikaa sohvalla. Siispä tämä aika kannattaa käyttää hyväksi ja nauttia siitä.

Kieltämättä vähän harmittaa se, että kunto laskee tässä maatessa supernopeasti. Mutta luulenpa, että tästä sisuuntuneena treenaan entistä tehokkaammin (toivottavasti myös fiksummin, siis aerobista ja liikkuvuustreeniä unohtamatta..), kunhan treenien aika taas on. Siihen asti yritän viihtyä sohvaperunana. Tärkeintä on kuitenkin vauvan terveys, äidithän todistettavasti pystyy supersuorituksiin lapsen etua ajatellessaan. Mun “piinaviikot” ovat kuitenkin vain viikkoja, eivät kuukausia tai vuosia.

Eilen söin muuten karkkia, sirkusaakkosia ja lakuja. Mansikat ja muut on paljon parempia. Miksi karkkeja edes on? Tyhmää ja turhaa.

ps. Pakko vielä todeta, että liikunta raskauden aikana ei lisää ennenaikaisen synnytyksen riskiä. Päinvastoin, se voi (ainakin joidenkin lähteiden mukaan) jopa pienentää sitä. Mulla oli esikoista odottaessakin paljon harjoitussupistuksia (joita ei oikeastaan tule edes treenatessa vaan pääasiassa kävellessä ja kumarrellessa), mutta esikoinen heitti mahassa kuperkeikkoja lähes loppuun saakka. Tämä tyyppi on kuitenkin jo löytänyt mukavan asennon eikä aio siitä enää luopua, joten pää painaa rakenteita, jotka ovat uudelleensynnyttäjällä muutenkin “helpommin reagoivia”.  Nyt kävi vain huono tuuri: viime odotuksessa harjoitussupistuksista ei ollut mitään haittaa tai hyötyä, nyt niiden kanssa pitää olla varovaisempi.

Siis, jos olet raskaana ja olet liikkunut ennen raskauttakin, pysy edelleen liikkeessä. Mutta muista myös levätä ja kuunnella kroppaasi.

Nyt vaan on edelleen tukkoinen olo ja hengitys ei toimi. Eilen illalla kävin kävelemässä ja juokseminen saa odottaa.

Olen todellakin kiitollinen jokaisesta äänestä. Tästä on hyvä jatkaa!

Sari

Valittelin sunnuntaina facebookissa, että pari päivää on ollut hirmuinen karkinhimo. Maanantaina karkinhimo ei todellakaan helpottanut, päin vastoin. Väsymys painoi ja sokerihammasta kolotii.. Sunnuntain ja maanantain välinen yö oli meillä nimittäin yhtä sirkusta: lapsi heräili sataan kertaan, minä heräilin vessaan ja jalkakramppeihin, kissa maukui keskellä yötä ruokaa ja silityksiä ja aamuyöstä erehtyi luulemaan, että on aamu ja päätti saada meidät lopullisesti hereille. Ja mitä tekee väsynyt kroppani? Huutaa sokeria. Mitä tekee väsynyt mieleni? Antaa periksi. Illalla avasin siis jääkaapissa olleen suklaalevyn. Ensin otin yhden palan, nam. Toisen palan kohdalla tuli jo ällötys: huh, onpa makeaa ja sokerista! Myöhemmin illalla suklaa maistui kuitenkin taas.. Kun pitihän se levy syödä jääkaapista pois, avattu suklaalevy olisi jo liian paha houkutus! Ajattelin, että tämä olisi kerran sortuminen, sitten karkkilakko jatkuisi taas.

 
Tänä aamuna kävin ylimääräisellä lääkärikäynnillä, kun mulla on ollut tosi paljon harjoitussupistuksia. Samoja oli esikoista odottaessakin ja silti vauvan syntymää saatiin odottaa yli lasketun ajan. Päätin kuitenkin käydä tarkistuttamassa tilanteen ja lääkäri antoikin karun tuomion: “ei ihan vuodelepoa, mutta pitää ottaa tosi rauhallisesti”. Kaikki supistuksia aiheuttavat jutut ovat kiellettyjä. Eli muun muassa kävely nopeammin kuin metri tunnissa , kumartelu ja nostaminen. Tavallaan liikunta ei ole kiellettyä, sillä kaikki liikunta ei todellakaan aiheuta mulla supistuksia. Vielä lauantaina kävin pumpissa ja kun maltoin ottaa tarpeeksi pienet painot niin ei kyllä supistellut kertaakaan. Odottelen kuitenkin nyt kutsua sairaalaan lisätutkimuksiin (todennäköisesti ensi viikolla) ja siihen asti aion ottaa superrauhallisesti. Haluan kuitenkin välttää 24/7-vuodelevon, jos vain mahdollista. Niinpä tästä johonkin saakka liikunta on lähinnä hidasta hiippailua lähipuistoon ja rauhallisia venytyksiä.

Tästä liikuntatauosta johtuen päätin, että karkkilakko saa nyt loppua. Ei ehkä kauhean loogista: fyysinen inaktiivisuus lisääntyy ja samanaikaisesti lisään turhan sokerin syöpöttelyä. Ajattelen tän kuitenkin niin, että mulle on tosi vaikea pysyä pois salilta ja muutenkin kököttää vaan sohvalla. Niinpä vaikeimpina hetkinä saan lahjoa itseni karkeilla lepäämään. Jokapäiväistä karkinsyönnistä ei kuitenkaan tule, sen jo lupasin itselleni.

Kirjoittelin maaliskuussa Naantalin Supertreenit-päivästä. Ostin sieltä Puman vaatteita, sellaisen hauskan hupparin (joka odottaa kaapissa päivää, jolloin se taas mahtuu päälleni..) ja kesäksi treenishortsit. Meidän salilla sellaiset todella ovat tarpeen, siellä kun ei tunnu ilmastointi toimivan lainkaan. No, nyt yhden hellepäivän aamuna kaivoin vihdoin kaapista ihanan turkoosit shortsini ja suuntasin salille. Mutta voihan… Shortsit treenivaatteena ei toiminut yhtään! Ensinnäkin, salilla oli pari keski-ikäistä naista – ja myös heillä oli collegeshortsit jalassa. Tuntui, että me kaikki kuulutaan johonkin keski-ikäisten kollarijengiin. Ja toisekseen, tuntui ettei noin lyhyissä housuissa voi kyykätä tai tehdä maastavetoja. Kovasti kyllä yritin peilailla, ettei vaan shortsit paljasta liikaa, mutta koko ajan oli vähän sellainen vainoharhainen fiilis enkä voinut keskittyä treeniin. Ehkä niihin tottuu? Sitten, kun joskus pääsen taas treenaamaan..

Sain viikko sitten kaamean kesäflunssan, joka riemastui työmatkan 15 tuntisista työpäivistä kokolattiamattohuoneessa. Vasta eilenaamulla pääsin kipaisemaan lenkin, mutta se tuntui vielä tukkoiselta. Kesällä sairastaminen on ikävää, mutta onneksi pahin on jo takana.

Miten elämäni muuttuisi, jos muuttaisin elämäni ? Siinä kysymys, johon voin nyt vastata. Nyt tunnen olevani elossa, tunnen olevani hyvässä kunnossa ja tunnen olevani nainen. Toki elämässä vaikeuksien määrä on vakio ja elämä ei ole pelkästään ruusuilla tanssimista, mutta olen tällä hetkellä oikein onnellinen ja tyytyväinen elämääni.

Jokainen ihminen pystyy muuttamaan elämänsä, kunhan motivaatio on kunnossa. Nyt kun näen samankokoisen ihmisen kuin itse olin vuosi sitten, tunnen surua. Tiedän, miten raskasta on liikkua ja olla esillä, kun itsetunto on jään alla. Elämä on pelkkää jäiden polttelemista, jos oikeasti voi huonosti. Kaikki ylipainoiset ihmiset eivät kuitenkaan voi huonosti eivätkä tunne tarvetta laihtua. Tunnen paljon isoja, ihania, upeita ihmisiä, jotka kantavat kilonsa kevyesti ja näyttävät upeilta. Se on ihan jokaisen oma valinta, miten haluaa elää. Ja kukaan, jolla kilpirauhan toimii vajaasti, ei voi laihtua, jos lääkitys ei ole kunnossa. Minä vaan lihoin, lihoin ja lihoin, vaikka söin hyvin vähän ja liikuin paljon.

Haluan tässä vaiheessa kiittää kanssakilpailijattaria uskomattoman hienosta keväästä. On ollut ihanaa tutustua ja nähdä teidän matkanne maineeseen. Olette kultaisia.

Onnittelen meitä kaikkia jokaisesta pudotetusta sadasta grammasta ja jokaisesta hikipisarasta. Me teimme suunnattoman ryhtiliikkeen ja olemme voittajia.

Olen ollut blogissani oma itseni, suora ja rehellinen. Jos tiemme eivät enää kohtaa, toivotan Sinulle, hyvä lukijani, ihanaa loppuelämää. Kiitos, kun kannustit ja kiinnostuit.

Lämmöllä

Sari